Olin monta kertaa vähällä luovuttaa.
Tammikuussa 2025 istuin Kuusamo-opiston teatterisalissa LAT25 -opintojen ensimmäisellä oppitunnilla. Kuuntelin luentoa histogrammeista, syväterävyydestä ja raakakuvien käsittelystä – enkä ymmärtänyt puoliakaan. Ympärilläni istui kokeneita kuvaajia, joilla oli vuosien kokemus valokuvauksesta, järeät objektiivit ja varma ote kuvaamiseen. Minulla oli kädessäni vaatimaton superzoom-kamera, joka sekin tuntui vieraalta. Epävarmuus ja turhautuminen tekivät olon raskaaksi.
Mietin hiljaa, mitä ihmettä teen täällä. Kyyneleet nousivat silmiini.
Elämänmuutoksen myötä valokuvaus alkoi kiinnostaa
Matkani luontokuvaajaksi ei kuitenkaan alkanut Kuusamosta. Se alkoi Satakunnasta vuonna 2017, kun jätin pitkäaikaisen toiminnanjohtajan työni ja muutin elämäni suuntaa. Eräopasopinnot ja yrittäjyys veivät minut metsiin, tuntureille ja vesille. Kamera kulki mukanani sivuroolissa, ja haave valokuvausopinnoista eli taustalla.
Kun pääsin Kuusamo-opiston Luontokuvaajan ammatilliset taidot -kurssille, olin innoissani – mutta jo ensimmäisenä kurssipäivänä täysin lamaantunut.
Aloittelevana kuvaajana tunsin olevani eksyksissä. Uudet termit vilisivät ohi korvien ja kuvankäsittelyohjelmat tuntuivat liian teknisiltä ja vaikeilta. Opin hitaasti ja epäilin itseäni jatkuvasti. Monta kertaa pakkasin läppärin laukkuun mielessäni ja olin lähteä kotiin kesken päivän.
Sisäinen ääneni oli armoton:
Et osaa. Olet liian vanha oppimaan. Muut ovat vuosia edellä. Olet vain kiviriippa muille.
Se, etten luovuttanut, ei johtunut vahvuudesta. Se johtui ihmisistä. Opiskelukavereiden kannustus ja käytännön apu kantoivat silloin, kun oma uskoni horjui. He vastasivat kysymyksiini, auttoivat kameran säädöissä ja jakoivat myös omia epävarmuuksiaan. Ymmärsin vähitellen, etten ollutkaan ainoa, joka tunsi itsensä riittämättömäksi.
Vuoden aikana opin enemmän kuin olin osannut kuvitellakaan. En pelkästään tekniikkaa, vaan näkemistä. Opin pysähtymään. Tarkkailemaan valoa. Löytämään uusia kuvakulmia. Odottamaan hetkeä. Hyväksymään, ettei jokainen retki tuota onnistuneita kuvia.
Vaikka Kuusamon seutu oli minulle entuudestaan tuttu, pääsin kurssin aikana uusiin maisemiin ja useille kuvauskojuille kuvaamaan teeriä, karhuja, kotkia, vesilintuja ja pikkulintuja. Osaavien, ammattitaitoisten ja kannustavien opettajien ja opiskelukavereiden matkassa oli hyvä kulkea.
Ei kannata luovuttaa: karikoiden kautta väljemmille vesille
Kuvaustaitojen kehittymisen myötä löysin kuvaamisen ilon. Samalla löysin jotakin vielä tärkeämpää: itseluottamuksen, joka ei perustu vertailuun muihin kuvaajiin, vaan omaan kasvuuni kuvaajana. Ymmärsin, ettei luontokuvaajaksi tulla yhdessä yössä tai edes vuodessa – valokuvaaja ei tule koskaan täysin valmiiksi.
Erityisesti yksi hetki opintojen aikana antoi minulle uskoa. Kuvani ”Suokukan salaisuus” valittiin yhteiseen näyttelyyn, ja opiskelukaverini valitsivat sen vieläpä näyttelyjulisteeseen. Se tuntui epätodelliselta. Olin niin monta kertaa ollut valmis luovuttamaan.
En olisi tammikuussa 2025 uskonut, että jatkan opinnot loppuun asti. En olisi uskonut julkaisevani valokuvakirjaa. En olisi uskonut osallistuvani valokuvauskilpailuun ja vieläpä menestyväni. Vuoden valokuvausopintojen jälkeen kuvani ovat saaneet kunniamainintoja joissakin kuvakilpailussa, ja osa on päätynyt jopa Kameraseurojen liiton näyttelyjulkaisuun. Opintojen alku oli niin karikkoinen, että luovuttaminen tuntui välillä ainoalta vaihtoehdolta.
Nyt olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, että jäin.
Haluan kannustaa sinua, joka epäröit: alku voi olla vaikea. Hidas oppiminen ei ole merkki taitamattomuudesta. Se on merkki siitä, että rakennat perustaa. Kokeneiden rinnalla oma epävarmuutesi ei tarkoita, ettet kuulu joukkoon.
Minä olin monta kertaa vähällä lopettaa. Silti juuri nuo tuskalliset epätoivon hetket tekivät minusta sen kuvaajan, joka tänään olen – edelleen matkalla, edelleen oppimassa.
Karikoiden kautta luoviminen opetti minulle enemmän kuin leppoisa myötätuuli olisi koskaan opettanut.
Kuka?
Marja Kares-Oksman on erä- ja luonto-opas sekä viestintäalan yrittäjä, joka asuu pääosin Satakunnassa Nakkilassa ja usein myös Kuusamossa Rukan kakkoskodin maisemissa. Luonto tuo Marjalle työtä ja toimeentuloa, mutta ensisijaisesti se on Marjalle sekä rauhan tyyssija että inspiraation lähde. Meloen, hiihtäen, retkiluistellen ja patikoiden hän pysähtyy tallentamaan hetkiä, jotka kertovat luonnon ihmeistä ja vuodenaikojen vaihteluista. Marjan kuvissa pääosassa ovat vesistöt, tunturit, suot ja metsät sekä niissä maisemissa elävät eläimet, linnut ja kasvit – luonnon omassa rytmissä, kaikkina vuodenaikoina.
avecmarja.fi/portfolio
instagram: @avecmarja.photo
Lisätietoja koulutuksesta: Luontokuvaajan ammatilliset taidot 2027 (46 op)